Krapu: Uinua, terveellinen, hiki

Rannalla

Rantakivelläni istui vieras tyttö. Astelin kiven viereen. 

• Teeppäs tilaa että minäkin mahdun. 

Tyttö raotti toista silmäänsä ja sulki sen jatkaen uinailuaan. Minä änkesin viereen. Tyttö kurkkasi uudestaan silmiennsä raosta.

• Häivy!
• Kuulehan. Minä olen aika hikinen. Ei varmasti ole kiva jos ollaan liian liki.
• Häivy!!! Sulle ei ole terveellistä tulla siihen. 
• Älähän nyt. Kaksin aina kaunihimpi.
• NO NYT SE TURPA KIINNI TAI SE TURPOO KIINNI!!! HÄIVY!!!
• Noin kiltin näköinen neitokainen ja tuollaisia laskee suustaan. Mikäs nyt mättää. Onkos poikafrendi jättänyt? Vai eikö äiti antanut lupaa mennä tanssuihin?

Tyttö siirtyi sivummalle tehden tilaa katsoen minua päästä jalkoihin. Ja laittoi silmät kiinni.

Krapu: Puikko, sylkäistä, henkilökohtainen

Kahvilassa

• Pekuhan se siinä… moi
• Hmmm… Liisa.

• Kantapaikka on säilynyt?
• Hmmm…

• Kiva nähdä pitkästä aikaa
• Hmmm… Onko?… 3 vuotta…Yli

• … Ootsä vihanen… vielä
• …Hmmm…

• Emmä olis halunnut sillai… Se vaan meni…
•  

• Ihan totta. Mua on vaivannut tää juttu kokoajan. Mä… Mä pyydän anteeks. En mä halunnut loukata sua. Älä ota tätä niin henkilökohtaisesti.
• Hei… Kamoon! Sä läksit 3 vuotta sitten noin vaan. Nyt sä varmaan tulit pyytämään takas niitä sukkapuikkoja. Ei sulta muuta jäänyt. Ei edes kirjettä. Et vastannut soittoihin tai tekstareihin. Hammasharja vaan katos… Ja muut tavarasi. Paitsi nuo sukkapuikot. Se oli kuin olisit sylkäissyt vasten naamaa… 

•  
• Henkilökohtaisesti… 

• Hyvästi!

Krapu: pudota, keittiö, vasen

Retkellä

Aamu-uinnilla käyty. Kasasin risukeittimen tottuneesti. Retkikeittiö oli valmis. Olin kerännyt jo illalla valmiiksi risuja metsästä. Aluksi kuitenkin laitoin sisään keittimeen kuivaa ”pikkuklapia”. Vähän tuohta päälle. ”Vuolin” puukolla kipinää tuluksesta. Kipinät putoilivat tuohen päälle  joka syttyikin ja sytytti samalla ”klapit” palamaan. Pudottelin risuja tulipesään. Pakki risukeittimen päälle ja veteen lisäsin kaurahiutaleita ja suolaa. Hetkenpäästä puuro jo kiehui ja hämmentelin sitä vasemmalla kädellä soheltaen. Oikealla kaadoin vettä pakinkanteen. Pakki pois ja kansi tilalle. Kohta olisi nuotiokahviakin. 

Lähellä rantaa ui pari sorsaa norkoillen leipäpalaa. Saimaa oli tyyni ja yhtään venettä ei näkyvissä. Aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta.

Rauha oli aivan täydellinen. 

Krapu: Ikä, vanha, vainaja

Jatkoa tarinaan    https://paavokin.blogspot.com/2020/02/tulipa-mieleen-hautausmaallla.html





--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Saarna

Kirkkoherra Pietari Paavonpoika nousi uuden seurakuntansa kirkon saarnastuoliin. Kirkkosali oli aivan täysi. Hän katsoi kirkkoväkeä hetken hiljaa. Ja aloitti saarnansa:

   ”Hyvät seurakuntalaiset.

     Kävelin viime viikolla tuolla seurakunnan hautausmaalla. Siellä oli yksi vanha hautakivi joka järkytti minua. Haudassa lepäsi vainaja jolla oli sama nimi kuin minulla. Hän oli syntynyt samana päivänä kuin minä. Tänään olemme saman ikäisiä kuin hän oli jättäessään tämän maallisen vaelluksensa. Vain tasan sata vuotta erottaa meidät. Ja hän oli tämän Pirunvuoren seurakunnan kirkkoherra. Tunnen itseni tänään liian vanhaksi.”

Kirkkoherra katsoi hiljaista kuulija kuntaansa ja laskeutui alas saliin saarnastuolista ja asteli sakastiin, istuutui tuolille eikä enää liikkunut.

Krapu: Heikko, tervehtiä, keskiviikko

Heikko hetki

Petu istui sohvalla, tuijotti kossulasiinsa ja mietti. Keskiviikkoilta tuli vietettyä taas kuppilassa. Ja Mirakin oli ollut siellä. Ja tottakai niinkuin joka kerta he lähtivät yhdessä Miran kämpälle. Noo… olihan se tietenkin sen arvoista. Niinkuin aina. Sängyssä heillä synkkasi hyvin. Kenenkään muun mukaan nykyään Petu ei lähtenytkään. Ja tuntui se Mirallekin maistuvan. Ainahan hän tuli suoraan Petun viereen istumaan. 

Mutta viime keskiviikkona kun he loikoivat sängyssä nautinnon jälkeen tuli se heikko hetki. Hän meni kosimaan Miraa ja tiesi heti ettei olisi pitänyt kysyä. Mira oli pompannut rinnat heiluen kauemmas. Katsonut Petua kummissaan. Ja oli vastannut: ”Tuota kysymystä tervehdin ilolla”.

Tulipa mieleen hautausmaallla

Pelko

  Kirkkoherra Pietari Paavonpoika käveli uuden seurakuntansa Pirunvuoren hautausmaalla. Se oli rauhoittavaa. Hän katseli hautakiviä ja niiden tekstejä. Kirkkoherra laski edesmenneiden ikiä ja vertaili itseensä. Hän pysähtyi vanhan kiven kohdalle ja luki…

                         

                         Kirkkoherra

                   Pietari Paavonpoika

                            

                        S: 09.09.1854

                        K: 01.03.1920

                Olkoon Jumala hänelle armollinen

  Hän luki tekstin kahteen kertaan. Saman niminen kuin hän itse. Ja sama syntymäpäivä mutta eri vuosisata. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin. Olipa outo juttu. Tämä tuntui suorastaan karmaisevalta. Siis samanikäinen kuollessaan… melkein. Muutaman päivän vanhempana kuollut kuin kirkkoherra itse nyt oli. Tuo päivä… Tuo kuolinpäivä olisi siis ensi sunnuntaina. Ja silloin hänellä olisi ensimmäinen saarna seurakunnan kirkossa. Kirkkoherraa puistatti. 

  Yö oli karmea. Painajaiset saapuivat aina uudestaan ja uudestaan. Aamulla Kirkkoherra asteli horjuen toimistoonsa. Ajatus tuosta edesmenneestä kaimasta ei  hellittänyt. Mieli sekaisena hän alkoi valmistelemaan sunnuntain saarnaa. Hän kirjoitti:

            

              ” Nyt kun minä tänään poistun luotanne…

Krapu: Aalto, soutaa ja myrsky

Melontareissu

Keski-ikäinen mies työnsi kajakkinsa nokka edellä veteen. Hän pujottautui istuinaukkoon ja ähelsi aukkopeitettä kiinni ennenkuin kajakki hörppäisi vettä. Perä jo kahisi rantahiekkaa vasten. Kajakki uhkasi kääntyä poikittain aaltoihin. Hän sai aukkopeitteen kiinni ja alkoi meloa. Aallokko oli isoa.

Hetken päästä vastaan tuli soutuvene. Soutaja kysyi tarvitaanko apua. Keski-ikäinen mies heilautti vain melaa kiitokseksi ja meloi edelleen. Eihän tämä nyt sentään myrsky ollut. 

Keski-ikäinen mies ohitti niemenkärjen ja joutui kääntämään sivu aallokkoon. Nyt tarvittiin kokemusta jota hänellä ei ollut. Hän laski aaltoja. Oliko joka seitsämäs isompi? Muutama vyöryi yli kajakin kastellen melojan.

No nyt hänellä oli kokemusta.

Krapu: muuttua, hankala, loppu

Menetetty

Nuorempana keski-ikäinen mies nautti hiljaisuudesta mökillä myöhään syksyllä kun muut mökkiläiset olivat siirtyneet kaupunkiin. Hän istui usein pihakeinussa olut käsissään ja kuunteli ja nautti. Oli hiljaista. Puissa ei tuuli kohissut. Jäätynyt järvi ei liplattanut laituria vasten. Ei naapurit laulaneet.

Mutta sitten se kaikki muuttui. Ensin vasemmassa korvassa alkoi vinkuna. Myöhemmin oikeassa korvassa myös surisi. Välillä tiu’ut helisivät. Hiljaisuus oli loppunut. Vinkuna ja hurina oli ainaista.

Mutta keski-ikäinen oli realisti. Jos asialle ei voi mitään niin turha surra. Näin hän mietti. Olihan se hankalaa. Tottakai hän suri menetettyä nautintoa. Hänelle tuli uusi motto. 

”Mikä ei tapa, se kiduttaa”.

Ei enää

Ei enää

Minttu käveli ympyrää huoneessaan ja kiroili. Enää ei Ville astuisi tähän asuntoon. Ei koskaan enää anteeksi antoa. Hän katsoi huoneen nurkkaan. Siellä lojui valokuvakehys sirpailena. Kuva oli ylöspäin vieressä. Kuvassa Minttu ja Ville istuvat sohvalla ja suutelivat. Ville oli juuri kosinut ja hän vastannut myöntävästi. Minttu kirosi uudestaan. Hän tunsi vihansa nousevan ja ravasi huonetta ympäri. 

Sohva… Tuo saatanan sohvakin irvi hänelle keskellä huonetta kuin muistuttaen menneestä onnesta. Minttu sai jostain voimaa. Hän raahasi sohvan parvekkeelle. Hupskeikkaa sohva kierähti keveästi kaiteen yli ja rojahti pihalle. Ville seisoi pihalla kukkakimpun kanssa, katsoi Minttuun ja poistui pää kumarassa hartiat täristen.

Vielä vanhojen tekstien lukemista

Jatkoin noiden vanhojen tekstien lukemista... Ja ihmettelemistä. Mistä noita ajatuksia oikein tuli? Kuten tämä teksti. Ei minkäänlaista muistikuvaa tämänkään kirjoittamisesta. Mistä ihmeestä tuo ajatus.

Alastalon lasisali

tiistai, 4. syyskuu 2007

Tarinamaanantai: Katu

                                                    

                                 Kotikatu

Vanha mies nousi vaivalloisesti autosta. Hänen lapsensa riensivät antamaan tukea, mutta mies torjui heidät lempeästi. Hän katsoi vanhaa kotikatuaan ja alkoi hiljaa kävellä sitä ylöspäin kohti kirkkoa. Tytär ja poika tarjoasivat käsivarsiaan tueksi, mutta mies torjui heidät uudestaan.     
    Vanhamies kääntyi lastensa puoleen.

"Tiesittekö, että tällä kadulla minä tapasin teidän äitinne? Viisikymmentä vuotta sitten. Olin turistina täällä työkavereiden kanssa ja äitinne oli meidän matkaoppaamme. Rakastuin häneen heti ensi silmäyksellä. Rakastuin hänen sinisiin silmiinsä. Hän kertoi tämän vanhan kadun tarinaa ja tuosta kirkosta ja sen historiasta. Minä yritin saada hänen huomiotaan kyselemällä lisää tietoja.".

Vanhamies hymyili muistoilleen. Hän jatkoi hidasta kävelyään katua ylös kohti kirkkoa. Hän hymähti ja jatkoi kertomista.

"Pyysin äitinne mukaan opaskierroksen jälkeen syömään meidän kanssamme ja hän lähti. Ja se oli minun menoa. Jo seuraavana viikonloppuna olin taas täällä ja vietimme kaikki ne päivät yhdessä. Parin viikon päästä olin jo järjestänyt itselleni siirron tänne firman toimistoon ja asunnon itselleni tältä samalta kadulta. Tuossa pienessä puistossa sain häneltä ensisuudelman ja siellä minä häntä sitten myös kosin polvillani. Puolivuotispäivä se oli. Olimme tunteneet toisemme vasta puolivuotta. Ja hän suostui miettimättä. Tasan vuoden kun olimme tunteneet toisemme, meidät vihittiin tuossa kirkossa. Ja tätä katua me astelimme onneen. Sain matkaoppaastani opaan omalle elämälleni. Tuolta kirkkoa vastapäätä me vuokrasimme sitten asunnon. Pienihän se asunto oli mutta se riitti meille. Olihan meillä toisemme. Sitten kun sinä poikani synnyit saimme isomman asunno siitä samasta talosta. Ja tätä katua minä kannoin sinut saamaan nimesi tuonne kirkkoon. Olimme silloin niin nuoria ja onnellisia. Sitten aloimme odottamaan sinua tyttäreni. Ja hankimme uuden vielä isomman asunnon. Se oli tästä kadun alkupäästä. Tuo vaalea talo. Sinä synnyit sinne. Ja taas minä kannoin lastani kirkkoon saamaan nimeä. Sinä poikani käveli rinnallani jo silloin ihan itse. Olit 4 vuotias. Muistatko? Muutaman vuoden jälkeen aloimme odottaa teille taas siskoa. Hankimme uuden asunnon, isomman, asumalähiöstä. Oman asunnon, omilla rahoilla. Siskonne syntyi kuolleena ja minä meinasin menettää vaimon ja te äidin. Onneksi siitä selvittiin, mutta lisää lapsia emme enää voineet saada".

Vanhamies vaikeni ja jatkoi matkaansa. Hitaasti. Hetken käveltyään hän jatkoi taas muisteluaan.

"Kuitenkin aina kun kävimme täällä kirkossa tai muuten, niin aina me kävelimme kadun päästäpäähän. Kai te sen ainakin muistatte. Joskus vähän pistitte vastaankin. Joka joulu kävimme täällä kirkossa. Katu oli aina valkea lumesta ja liukas... Ja kaunis. Meidän katumme. Äitinne ja minun".

He saapuivat kirkkoon. Vanhamies käveli alttarin eteen arkun luokse. Hän kosketti arkkua ja kyyneleet vierähtivät poskille. Hän käveli penkkirivin luokse ja istuutui. Siunaustilaisuus meni nopeasti ja koruttomasti. Arkku kannettiin ulos ja katua pitkin alas. Vanhamies käveli hitaasti perässä. Arkku asetettiin ruumisautoon. Vanhamies kääntyi taas lastensa puoleen.

"Viimeisen kerran kävelin tuon kadun. Seuraavan kerran kun tänne tulen, niin kuljettakaa minunkin arkkuni alas autoon katua pitkin ja viekää minut sitten vaimoni viereen. Lepoon.

Musana Virsiä

lauantai, 2. joulukuu 2006 Pakina perjantai. Haaste 5: Juhlat

Tutkailinpa tuota vanhaa blogiani ja siellä olevia kirjoituksia jos vaikka löytyisi sitä fiilistä. Tämä tarttui mukaan. Joskus siis kirjoitin tämmöistäkin tekstiä. Tuo isoteksti tuossa. Tuo "Alastalon lasisali oli silloin blogin nimi. Kärsinyt kovin kuvien kadosta mutta tekstiä näyttää säilyneen.

Alastalon lasisali

lauantai, 2. joulukuu 2006

Pakina perjantai. Haaste 5: Juhlat

                                       Juhlat
   Juhlista minä en pidä. Istua ja seurustella ihmisten kanssa. Olla virallisen näköinen ja olla vielä viihtyvinäänkin. Kuunnella typerää jutustelua. -Onneksi ei sada!-Kuinkas te voitte tänään.- Entäs se teidän poika? jokos se (vihdoinkin) pääsi sinne kouluun? Eikö teillä (vieläkään) ole lastenlapsia. Voivoi kun ne on niin mukavia.
 Ja muita aivan turhia kysymyksiä ja kommentteja. Mitä hankalampia kysymyksiä, sitä tyytyväisenpiä on kysyjät. Ei passaa mulle tällänen.

   Esimerkiksi häät. Heti alkuun ainakin puolet porukasta on täysin vieraita.  Ja toistakin puolta tapaa vain silloin kun on ilmaista viinaa tarjolla.  -Minä olen se ja se sulhasen puolelta. Kylläpä on kaunis morsian.(Taitaa olla pieniin päin). -Ja niin kaunis hääpuku.(miks ihmeessä se pullottaa noin vatsan kohdalta). -Taitaa huomenna tulla ukkosta.

   Tai ristiäiset! -Voi kun soma vauva. -Voivoi kun on pienet sormet ja varpaat. -ihan on isänsä näköinen.(ja se ei ole paljon se) -Lällällää.- Kutikutikuti! -Voi hellanduudelis sentään! -Piteleepä kauniita ilmoja. Kuka näitä kaikkia hölötyksiä kestääkään.

   Sitten vielä pitäisi pystyä puhumaan kaikkien kanssa jotain smool toolkkia. Hymyillä, nyökytellä päätä ja olla ymmärtävinään miksi puunkanto hinta on niin korkeella. Sahaisivat lähempää tyveä niin ei olisi korkeita kantoja. Koko asia ei kiinnosta.

   Tai kuunnella kun setä sai hyvän hinnan siitä vanhasta autosta. Olihan itse maksanut vähemmän ja ajanut vielä 100000 km ja voittoa tuli vielä. (peevelin valehtelija). 

   Ja sitten se puku! Tumma puku ja valkoinen paita ja kravatti. Totta kai kravatti! Oli lämpötila vaikka 30 astetta plussan puolella. Hikoilla kuin pieni eläin ja nauttia juhlista. Puku päällä. Tottakai!  Ja kahvia täytyy juoda ainakin 3 kupillista ja se on vähimmäis määrä. Pullaa ja liian makeaa kakkua. Ja paljon. Ei voi kieltäytyä. Sitä kun on epäkohtelias jos kieltäytyy. Tuli sitten kahvia ja kakkua vaikka korvista ulos. Lisää vain.

   Ja matkat. Oli ne juhlat sitten vaikka toisella puolen suomea. Sinne täytyy mennä. Ja täytyy ottaa se vanha tätikin mukaan. Ja siskon muksut. Vaikka autoon ei mahtuiskaan. Eihän ne voi mennä junalla. Ja tietenkin sitten pysähdytään joka toiselle huoltoasemalle vessaan. Eihän kaikki voi käydä samalla kertaa. Eihän se hätäkään ole yhtäaikaa.

   Ei! Kyllä minä ne juhlat jätän mielelläni muiden juhlittaviksi. Ei ne ole minua varten... Paitsi tietenkin jos ne järjestää joku muu minun kunniakseni. Minähän olen kuitenkin sen arvoinen. Minun takiani kannattaa muiden hiukan kärsiä ja eihän minun vuokseni järjestetyt juhlat ole hankaliat kenellekkään! Eihän? ;)

Blogi

Joskus pidin blogia. Joskus. Siitä on vain muisto. Jos nyt kokeilisi taas. Kirjoittaa jotain... Jotain…? Mitä?

Ei. Ei tämä ole intohimo. Tämä on vain elämää. Arki sellaista. Uudestaan uuden opettelua. Aivojen vaivaamista. Ajatusten nollaamista. Mietiskelyä, onko elämässä mitään kivaa?

Onnistuuko tämä? Vai tyssääkö taas kuten muutama muunkin blogin kirjoitus tässä välissä? Loppuuko taas into? Onko tämä vain hetken hurmaa? Kuin olisi uuden rakkaan sylissä huomatakseen että se oli vain hetken hurma. Ajatuksen surma. Kaipaus taivaasta joka olikin vain valhe.

”Yrittänyttä ei laiteta” sanotaan. Vaan laitanko itse ja minne? Ja kuinka laitan? Olisiko vaan parempi luovuttaa? Ja olla kuten ennenkin.