Kotikatu



Vanha mies nousi vaivalloisesti autosta. Hänen lapsensa riensivät antamaan tukea, mutta mies torjui heidät lempeästi. Hän katsoi vanhaa kotikatuaan ja alkoi hiljaa kävellä sitä ylöspäin kohti kirkkoa. Tytär ja poika tarjoasivat käsivarsiaan tueksi, mutta mies torjui heidät uudestaan.     
    Vanhamies kääntyi lastensa puoleen.

"Tiesittekö, että tällä kadulla minä tapasin teidän äitinne? Viisikymmentä vuotta sitten. Olin turistina täällä työkavereiden kanssa ja äitinne oli meidän matkaoppaamme. Rakastuin häneen heti ensi silmäyksellä. Rakastuin hänen sinisiin silmiinsä. Hän kertoi tämän vanhan kadun tarinaa ja tuosta kirkosta ja sen historiasta. Minä yritin saada hänen huomiotaan kyselemällä lisää tietoja.".

Vanhamies hymyili muistoilleen. Hän jatkoi hidasta kävelyään katua ylös kohti kirkkoa. Hän hymähti ja jatkoi kertomista.

"Pyysin äitinne mukaan opaskierroksen jälkeen syömään meidän kanssamme ja hän lähti. Ja se oli minun menoa. Jo seuraavana viikonloppuna olin taas täällä ja vietimme kaikki ne päivät yhdessä. Parin viikon päästä olin jo järjestänyt itselleni siirron tänne firman toimistoon ja asunnon itselleni tältä samalta kadulta. Tuossa pienessä puistossa sain häneltä ensisuudelman ja siellä minä häntä sitten myös kosin polvillani. Puolivuotispäivä se oli. Olimme tunteneet toisemme vasta puolivuotta. Ja hän suostui miettimättä. Tasan vuoden kun olimme tunteneet toisemme, meidät vihittiin tuossa kirkossa. Ja tätä katua me astelimme onneen. Sain matkaoppaastani opaan omalle elämälleni. Tuolta kirkkoa vastapäätä me vuokrasimme sitten asunnon. Pienihän se asunto oli mutta se riitti meille. Olihan meillä toisemme. Sitten kun sinä poikani synnyit saimme isomman asunno siitä samasta talosta. Ja tätä katua minä kannoin sinut saamaan nimesi tuonne kirkkoon. Olimme silloin niin nuoria ja onnellisia. Sitten aloimme odottamaan sinua tyttäreni. Ja hankimme uuden vielä isomman asunnon. Se oli tästä kadun alkupäästä. Tuo vaalea talo. Sinä synnyit sinne. Ja taas minä kannoin lastani kirkkoon saamaan nimeä. Sinä poikani käveli rinnallani jo silloin ihan itse. Olit 4 vuotias. Muistatko? Muutaman vuoden jälkeen aloimme odottaa teille taas siskoa. Hankimme uuden asunnon, isomman, asumalähiöstä. Oman asunnon, omilla rahoilla. Siskonne syntyi kuolleena ja minä meinasin menettää vaimon ja te äidin. Onneksi siitä selvittiin, mutta lisää lapsia emme enää voineet saada".

Vanhamies vaikeni ja jatkoi matkaansa. Hitaasti. Hetken käveltyään hän jatkoi taas muisteluaan.

"Kuitenkin aina kun kävimme täällä kirkossa tai muuten, niin aina me kävelimme kadun päästäpäähän. Kai te sen ainakin muistatte. Joskus vähän pistitte vastaankin. Joka joulu kävimme täällä kirkossa. Katu oli aina valkea lumesta ja liukas... Ja kaunis. Meidän katumme. Äitinne ja minun".

He saapuivat kirkkoon. Vanhamies käveli alttarin eteen arkun luokse. Hän kosketti arkkua ja kyyneleet vierähtivät poskille. Hän käveli penkkirivin luokse ja istuutui. Siunaustilaisuus meni nopeasti ja koruttomasti. Arkku kannettiin ulos ja katua pitkin alas. Vanhamies käveli hitaasti perässä. Arkku asetettiin ruumisautoon. Vanhamies kääntyi taas lastensa puoleen.

"Viimeisen kerran kävelin tuon kadun. Seuraavan kerran kun tänne tulen, niin kuljettakaa minunkin arkkuni alas autoon katua pitkin ja viekää minut sitten vaimoni viereen. Lepoon.

Musana Virsiä